”Kuvataiteilijuus on täysipäiväistä työtä. Laadukasta taidetta ei ole mahdollista tehdä sivutyönä palkkatyön ohessa, eivätkä fyysinen ja henkinen jaksaminen edes venyisi siihen.”

https://raivoryhma.wordpress.com/vetoomus/

TAIDEKENTTÄ VIRTSAA OMILLE NILKOILLEEN

Me olemme raivoissamme. Kuvataiteilija on pätevyyden hankkinut ammattilainen ja hänen on saatava ammattinsa harjoittamisesta kohtuullinen korvaus.

Suomessa koulutetaan kuvataiteilijoita. Opiskelijaksi haetaan monivaiheisilla pääsykokeilla, joiden päätteeksi vain lupaavimmat saavat mahdollisuuden osallistua tutkintonimikkeeseen johtavaan koulutukseen. Koulutukseen käytetään vuosia aikaa ja rahaa, mutta todistusten jaon jälkeen viralliset tahot tuntuvat unohtavan kuvataiteilijoiden olemassaolon. Vaikka Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla (18 § Oikeus työhön ja elinkeinovapaus), ei ammatin erityispiirteitä oteta huomioon esimerkiksi työttömyysjärjestelmässä. Täyttä päivää työskentelevä kuvataiteilija saatetaan velvoittaa työllistymiskoulutukseen, koska hänen on toimeentulonsa turvaamiseksi ilmoitettava itsensä työttömäksi työnhakijaksi ja nostettava työttömyyskorvausta. Työvoimatoimiston tarjoamat kurssit eivät kuitenkaan auta taiteilijaa tämän omalla alalla, vaan täysipäiväinen työllistyminen palkkatyöhön edellyttäisi käytännössä alan vaihtoa.

Ongelman ydin ei silti ole tuissa, vaan järjestelmässä, joka pakottaa täysipäiväisesti työskentelevän ammattilaisen turvautumaan niihin. Kuvataiteilija saa harvoin korvausta tekemästään työstä. Itse asiassa taiteilijalle itselleen tulee huomattava lasku ammattinsa harjoittamisesta: työhuonevuokra, materiaalimaksut, matkustaminen, kuljetuskustannukset, galleriavuokrat, teosten esittämiseen tarvittavien laitteiden vuokraus,  teosten vakuuttaminen, ynnä muut, ynnä muut. Jopa useisiin näyttelyihin hakemisesta peritään maksu. Tällainen muutamien kymmenien eurojen jurytysmaksu on hyvin tavallinen käytäntö. Maksun nimi antaa ymmärtää, että sillä katetaan näyttelyn kuraattorin palkkio. Kuvataiteilija siis maksaa siitä, että hänen (usein) omalla kustannuksellaan tekemäänsä teosta edes harkitaan osaksi taidenäyttelyä, ja hänen velvollisuutenaan on maksaa myös yhden taidemaailman portinvartijan, kuraattorin tai juryn palkkio.

Ongelmat eivät lopu hakemiseen, vaan näyttelyyn pääsy voi sekin tuottaa taiteilijalle huomattavia taloudellisia vaikeuksia. Taideorganisaatiot jättävät usein näyttelyn pystytyksestä ja teoksen esille asettamisesta koituvat kustannukset täysin kuvataiteilijan harteille: esityslaitteistot, kuljetukset, vakuutukset. Kaiken tämän lisäksi organisaatio perii myydystä teoksesta huomattavan provision. Näyttelyehdoissa saattaa myös olla pykälä, jolla näyttelyn järjestävä taho takaa itselleen välityspalkkion jopa puoli vuotta näyttelyn jälkeen tapahtuvasta teosmyynnistä. Nämä käytännöt toistuvat niin suurissa taideinstituuteissa, kuin pienissä taiteilijaseuroissakin. Taiteilijalle palkkioksi tarjotaan näkyvyyttä, mutta sillä ei makseta vuokria tai osteta hiutaleita puuroon. Laajastakaan näkyvyydestä ei ole hyötyä, jollei se jossakin vaiheessa ala taata taloudellista toimeentuloa.

Taiteilijan palkkaa vastaan on argumentoitu sillä, että taidetta tulisi tehdä vain sellaisten, joilla on siihen itsellään varaa. Esimerkiksi Katleena Kortesuo ehdottaa taiteilijan uraa lottovoittajille, rikkaille perijöille ja eteville pankkirosvoille tai pähkinöillä eläville oraville (1). Tämä vähentäisi taiteilijoiden lukumäärää huomattavasti. Taiteen tekemisestä tulisi näin vain varakkaiden yksinoikeus, mikä puolestaan kaventaisi sen lähtökohtien monimuotoisuutta ja sotisi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosenkin tukemaa “normien purkua” vastaan. Ministeri Grahn-Laasonen totesi Helsingin Sanomissa, ettei kulttuuri voi olla vain pienen ryhmän etuoikeus (2). Näin kuitenkin väistämättä tapahtuisi, jos taiteen tekijöiden taustat homogenoituisivat.

Kuvataiteilijat ovat tähän asti hyväksyneet vallitsevat toimintamallit ja -ehdot. On kuitenkin järjetöntä, että ammattitaiteilija ei saa tekemästään työstä minkäänlaista korvausta. Hänen kouluttamiseensa on käytetty aikaa ja rahaa, niin koulutettavan omia kuin valtion, mutta ala ei  takaa vähäistäkään toimeentuloa. Teosmyynti ei tätä tuo, ja on esimerkiksi mediataiteen alueella jo itsessään harvinaisuus. Olemattomia taiteilijapalkkioita perustellaan usein museoiden taloustilanteella, rahaa ei yksinkertaisesti ole. On totta, että kuvataidetaidealalla on tiukkaa, kuvataiteen valtiontuki on esimerkiksi jäänyt selvästi jälkeen muista taiteenaloista (3). Kyse on kuitenkin arvon antamisesta ja priorisoinnista. On itsestään selvää, että opas ja lippukassan työntekijä saavat tekemästään työstään korvauksen. Yhtälailla on tällä hetkellä selvää, että taiteilija ei tuota korvausta saa tai että korvaus on lähinnä nimellinen. Kuvasto ry valvoo tällä hetkellä ainoana toimijana jäsenkuvataiteilijoidensa oikeutta kuvankäyttö- ja näyttelykorvauksiin. Kuvasto ry:n säätämät korvaukset eivät kuitenkaan suhteudu taiteilijan antamaan taloudelliseen ja ajalliseen panokseen, vaan jäävät usein kaksinumeroisiksi summiksi (4). Kuvataiteilijoilla ei myöskään ole turvanaan työehtosopimuksia, jotka takaisivat kohtuullisen palkan. Ilman taiteilijoita ei ole taidenäyttelyitä, ilman näyttelyitä ei ole näyttelyvieraita eikä sisäänpääsytuloja. Ei kuitenkaan ole hedelmällistä syytellä puoleen ja toiseen, ja valittaa varojen vähyyttä. On yhdessä todettava, että vallitseva tilanne on kestämätön ja sen muuttamiseksi on tehtävä työtä.

Kuvataiteilijuus on täysipäiväistä työtä. Laadukasta taidetta ei ole mahdollista tehdä sivutyönä palkkatyön ohessa, eivätkä fyysinen ja henkinen jaksaminen edes venyisi siihen. Taiteen tekeminen ei myöskään tapahdu vain toimeksiannosta, vaan siihen kuuluu jatkuva tutkiminen ja irtautuminen tulostavoitteisesta ajattelusta. Lisäksi monista mielikuvista poiketen kuvataiteilijan työ sisältää paljon perinteisen toimistotyön elementtejä ja muistuttaa usein rakenteeltaan yrittäjän työtä. Budjettien laskeminen, jatkuva apuraha- ja näyttelyhakemusten kirjoittaminen, markkinointi sekä oman uransa suunnittelu jopa vuosiksi eteenpäin ovat osa taiteilijan jokapäiväistä arkea.

Niin kauan kuin taiteilijat ovat valmiita tekemään työtään ilman palkkiota, oletetaan heidän niin myös tekevän. Taidekentällä tarvitaan tämän vuoksi kokonaisvaltaista asennemuutosta. Kuvataiteilijoiden on kieltäydyttävä palkattomasta työstä ja todettava, että työllä on myös rahallista arvoa. Taiteella on arvoa.

  1. http://eioototta.fi/mika-ammatti-kannattaisi-valita/?fb_ref=Default
  2. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1444188680417
  3. http://yle.fi/uutiset/taiteilijaseura_kuvataiteen_tuki_jaanyt_jalkeen_muista_taiteenaloista/7914774
  4. http://kuvasto.fi/hinnasto/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s